Toiseksi viimeinen sytostaatti takana (viikko sitten), en ehtinyt sairaalasta ulos kun paha olo vei voiton ja oksennus tuli, ensimmäistä kertaa näiden hoitojen aikana. Väsymys on ollut tähtitieteellinen ja särkyjä on ollut kaikennäköisiä ja -kokoisia. Valkosoluarvot oli sillä siklalla että koko hoitoa edes annettiin. Onneksi kuitenkin annettiin, seuraavana päivänä Neulasta-piikkiä hakemaan että arvoja saadaan kasvatettua. Pari viikkoa seuraavaan, viimeiseen hoitoon ja pelottaa että arvot eivät ole kohdillaan ja hoitoa siirretään. Tällä aikataululla olisi toiveita vietellä jo joulua ilman oloja. Viikon siirto tarkoittaisi joulua juuri keskimmäiselle viikolle jolloin ei mikään ole hyvin.

Viimeisen hoidon yhteyteen on laitettu lääkärikäynti, olisin toivonyt pääseväni myös kuvaukseen että saisi edes jonkinlaista vahvistusta ettei olla huonompaan menossa. Sitä ei taida kuitenkaan olla koska PET-kuvaus on arvion mukaan tammikuussa. Tammikuun alussa on töihinpaluu joka tuntuu aika ahdistavalta siinä mielessä ettei kukaan voi luvata että tämä helvetti oli nyt tässä tältä erää. Voihan olla että rumba saa vain uuden käänteen ja jatkuu.

Siltä kantilta ajateltuna tuntuu turvallisemmalta sairastaa ja käydä hoidoissa, tietää ainakin että jotain tehdään. Paluu arkeen ilman tietoa on aikamoinen peikko. Joka sekin on melko sairasta ajattelua, pitäisihän olla onnellinen että yksi vaihe on ohitettu. Tiedän sen mutta aivoni eivät tiedä, tai ynmmärrä. Jotain tuhoa on siis syöpä tehnyt tuolla ajatusmaailmassakin.