Niin sai loput kutrit kyytiä. Pahin pelkoni oli että viimeistään nyt tulee lapsille järkytys, pelko, säikähdys tai jotain muuta. Vaan ei tullut. Yksi murhe vähemmän. Olen kyllä valmistellut esikoista tähän tapahtumaan vaan silti, lapsen reaktiota kun ei voi aina etukäteen tietää. Totesi vaan että äiti on ihan hyvä noin:). Juniori ei tainnut edes huomata äidissä tapahtunutta muutosta. Hyvä näin.

Toinen myrkyntiputustiistai tuli ja meni. Kuvotusta kerrakseen taas myrkkypäivän iltana, jatkoja seuraavana aamuna. Sain sairaalasta pari kappaletta uutta pahoinvointilääkettä, joka kyllä ilmeisesti sitten loppupeleissä tehosi, mahtavaa. Nyt sitten taas kolmen viikon odottelu. Siinä toivossa ettei tähän kolmeviikkoiseen taas mahtuisi sitä sairaalareissua veriarvojen takia. Uutena tunteena nyt on kohonnut kiukku siitä mitä kaikkea olisinkaan voinut ehtiä, tahtoa tehdä sen sijaan että elän näitä kolmen viikon syklejä tuntien tuskaa siitä että elämä tuntuu valuvan ohi. Kateellisena tajuta että olisin voinut vaikka lähteä perheen kanssa risteleilylle tai jotain. Vaikka jos ei olisi tätä sairautta tullut, tuskin olisimme tässä kohdassa edes harkinneet sellaista. Mutta kun nyt olisi niin iso tarve elää isommin, kun elämä on kutistunut olemattomiin tai ainakin tuntuu siltä. Ahdistaaaaa.....