Tuli sitten kuumetta viimeisellä viikolla ennen uutta hoitoa mutta siitä selvittiin säikähdyksellä, veriarvot tarkistettiin ja valkosoluarvot olivat matalalla mutteivät hälyttävästi.

Päästiin siis seuraavaan myrkynlaskuun. Toissapäivänä myrkytys ja pieniä oloja on taas ollut. Uudet pahoinvointilääkkeet kyllä tehosivat huomattavasti paremmin, kiitos siis niistä. Suussa asuu taas kissan hiekkalaatikko ja naama punoittaa kuin maratoonin jälkeen, kiitos kortisonin. Järkyttävän pahanmakuisia tabletteja jotka nyt kolmannen hoitokerran jälkeen ymmärsin pistää puoliksi etteivät edes hipaisisi kieleen jä jättäisi sitä karvasta makua suuhun.

Seuraava etappi sivuvaikutusten tiellä lienee kielen kipeytyminen taas muutaman päivän päästä. Ensi viikon keskiviikkona alkanee taas vatsaan koskea. Kun siitä on selvitty (toivottavasti taas ilman sairaalakäyntiä) onkin enää viikko seuraavaan hoitoon. Samalle kerralle on varattu lääkäriaika. Jos vaikka saisi jotain valaisevaa tietoa tai edes jotain tietoa. Tietää että homma etenee mutta tuskaa kun ei edistymistä voi mitata millään. Edes jotain onnen murusia jos tipahtelisi jostain.

Tänään pesin yhden ikkunan, ajattelin ryhtyä tehokkaaksi mutta voimat tulikin sitten käytettyä siinä loppuun. Ärsyttää huomata että ei ole entisissä voimissa, vaikka lieneekö se mikään ihme kun kaikenlainen tekeminen ja liikkuminen on nollassa. Kun ei helvetti vaan kiinnosta mikään. Kun odottaa että tää kaikki loppuis ja alkais taas se mun oma elämä. Olevinaan sopeutunut siihen että sairastaa mutta ei sitten sinne päinkään oikeen kun alkaa ajatella asiaa taas syvemmin. Ehkä ei pitäisi ajatella syvemmin...